"Kyllä, odotas — piilotin ne makuuhuoneeseen nurkkahyllylle seinäverhon taakse."
"Mitä pidätte tästä silkkivuorista, Maisa?" — kysyi rouva jälleen… "Sanon suoraan, että aioin ensiksi ratkoa vanhan silkkileninkini, — mutta sitten huomasimme tämän kankaan Falkenbergilla — sehän ikäänkuin välkähtelee. Kun meillä nyt kerran oli niin hienoa samettia, niin ei kannattanut kitsastella vuorin suhteen ja käyttää vanhaa."
"Ei, sillä sitä nuuskitaan ja tarkastetaan kyllä takkia riisuttaessa", lisäsi Ovidia.
Niin, nyt oli jälleen hopeahaarukka unohdettu —
"Voitte uskoa, että se on maksanut, Maisa!" —
"Niin, mihin hintaan se nyt nousikaan, — vuori ja koristeet ja kaikki — muistatko, Ovidia? — Samettihan yksistään maksoi jo kuusitoista taalaria, — se oli viimeinen jäännöspalanen; — ja sen vuoksi alennettiin sen hintaa! — Mutta niin" — hän laski — "eikös se noussut kahdeksaantoista taalariin ja —"
"Enemmänhän se maksoi", sanoi Ovidia painokkaasti; hän katsoi tarkoittavasti äitiä.
"Mene hakemaan lasku takintaskustani."
"Kaksikymmentäyksi taalaria kolme markkaa ja kaksitoista killinkiä…
Niin, näettekö, sametista ei alennettukaan niin paljoa kuin luulin."
Maisa huomasi kyllä, että kankaan olisi saanut tuolla halvemmalla hinnalla ainoastaan käteismaksulla.