"Hän huomaa nyt jo melkein liiaksi olevansa kaunis", sanoi Ovidia sisaren mentyä syömään välipalaansa. "Häntä ei mitenkään saa palmikoimaan kiharaista tukkaansa, vaikka se on niin kiusallinen noin auki riippuvana. Se pikku noita näkee kyllä, miten se pukee häntä!"
Lizzy oli jälleen sametin luona samalla syöden ja juoden maitoa.
"Et saa puhua siitä isälle, kuuletko; — hän luulee heti, että se on liian kallista, — ja Maisahan ompelee makuuhuoneessa iltapäivällä", muistutti äiti pois mennessään.
Lizzy seisoi ja hyräili hiljakseen koettaen samettia — ensin hihaansa — ja sitten korkeammalle, ollen omissa ajatuksissaan.
"On ikävää, että helppo patenttisametti näyttää melkein yhtä hienolta —"
"Sehän on ennemminkin hyvä", arveli Maisa.
"Ei ole, sillä silloinhan kaikki voivat saada sitä. — Ajattelehan
Maisaa sametissa!" huusi hän sisään Ovidialle.
"Kunhan ei vain tulisi rasvaisten sormiesi jälki samettiin, — sinä et saisi koskea siihen."
"Sinä? — Sinä? —" matki hän, — "pääsen ripille puolentoista vuoden perästä, — täytin kolmetoista kahdeksantena päivänä. Monet sanovat minua jo teiksi." Hän pyyhki salaa sormiaan hameeseensa.
"Anteeksi kaikin mokomin, — en muistanut, että oli niin pitkä aika siitä, kun neiti alkoi huutaa joutuessaan lauantaisin kylpyammeeseen."