"Äh, — sano, ettei isä ole kotona!"
"Ei, äiti saa kyllä itse tulla puhumaan hänen kanssaan, — häntä on käsketty tulemaan lauantaina." Fina kiiruhti jälleen pois.
"…Uh, näitä kahta siunattua, viimevuotista takkia", huokasi rouva mennessään huoneen läpi. —
"Eikö pikkutyttöjen huonetta ole vielä siistitty, Fina?" kuului kärsimättömästi ovesta rouvan tullessa jälleen sisään — "tiedättehän, että Maisan täytyy päästä johonkin täältä, kun ruvetaan pöytää kattamaan. — Voitte kyllä koota työnne ja asettua sinne, Maisa, vaikkei sitä olekaan siistitty, sillä kohta tulee toimistopäällikkö kotiin… Täällä on niin hirveän ahdasta —"
— Vai niin, vai tänne hänet siis ajettiin iltapäivällä! —
Hän nosti pöydän makuuhuoneen ikkunan luo ja siisti huonetta — niin hienoja kankaita ja neulomatarpeita varten piti olla huoneessa siistiä ja puhdasta ja tomutonta…
Peilin edessä olevalla nurkkapöydällä oli kaikenlaisten pikkutavarain joukossa hopeanuoli, ja Maisan teki mieli koetella sitä hiuksiinsa, se oli kuin vartavasten valmistettu hänen tukkalaitteeseensa ja aivan muodinmukainen; — — mutta varminta olisi, ettei koskisi siihen sormenpäälläänkään…
Kas niin! — Toinen ommel oli jälleen pitempi kuin toinen.
Minkään muun kankaan neulominen ei ollut niin vaikeaa kuin sametin; — täytyi harsia kahteen kertaan, jottei tuo paksu kangas syöpyisi; siinä piti varoa… Ei voinut olla puhettakaan koneella laskemisesta — kaikki piti neuloa käsin…
Mutta tänään oli niin ihanan valoisaa täällä takapihan puolellakin… Lumi suli ja pisarat putoilivat niin suurina ja kirkkaina räystään sinkkiin. Miten toiselta tuntuikaan elämä sellaisina kirkkaina päivinä, — voi istua ja tuntea itsensä niin sanomattoman iloiseksi ilman syytä —