— Elling tuli Dörumeille Maisan istuessa siellä päivällisen jälkeen, — hän toivoi nyt saavansa oman työpajan ja hän istui ja jutteli ja neuvotteli vanhan Dörumin kanssa: — mutta Maisa huomasi kyllä, että oli kysymys hänestäkin! Oli aivankuin Dörum ja matami ja Elling olisivat sopineet keskenään jostakin — — Eipä Maisa osoittanut innostusta, niin kunnollinen ja hyvä nuorukainen kuin Elling muuten olikin, — eikä rumakaan… Mutta puhui aina vain tuosta ikuisesta nahasta! — —
Ja siitä, mitä hän yritti puhua Maisan kanssa, oli myöskin sangen vähän iloa:
… Lähtisikö hän iltapäivällä kävelemään ja katselemaan jäätä, joka oli lähtemäisillään satamasta?
Ei kiitos, hän oli koko eilispäivän katsellut jäätä kreivi Wedelin torin varrelta.
Elling istui ja katseli kuin naulattuna häneen mustilla, lempeillä silmillään, niin että hän tunsi olevansa sekä hämillään että lopuksi vihoissaankin, vastasi aivan lyhyesti ja nousi lopuksi ja istui ikkunan pieleen… Nyt saattoi Kielsberg pian tulla kotiin…
… "Ei ollut saatavissa muuta anturanahkaa, joka kelpaisi, kuin ulkolaista, ja sitten, nähkääs, se tulee varsin kalliiksi —"
"Ehei, ei ole sellaisia eläimiä Norjassa", — puheltiin sisässä —
"Siellä kulmassa on koko kadun paras paikka, jos aikoo perustaa oman työpajan — ja kaksi pientä kaunista huonetta…"
Maisa tunsi, että tämä oli tarkoitettu hänen kuultavakseen — hän nykäisi tuolia ja kääntyi ikkunaan päin…
Nyt Kielsberg tuli… Varmaankin sairashuoneelta, sillä hänellä oli kirjoja kädessä — ja paperia ja sanomalehtiä sivutaskussa. Hän varmaankin kirjoittaisi iltapäivällä siksi kunnes ehkä menisi teatteriin… Kuinka hän kiirehti! — hän oli siis oppinut tuntemaan laudat talon pihalla… Varmaankin mietti hän jotakin… parilla harppauksella ylös rappuja… Nyt pisti maalarimestari vaalean päänsä ovesta sisään —