Tirehtori avasi oven ja katsoi huoneesen:
"Jette sinä, eikö häntä kuulu? — Käsitätkö, minne poika on joutunut?"
"Luultavasti hän ei niin tarkkaan tietään punninnut; arvatenkin tahtoi kävellä, kunnes mieli asettuisi. — Sinä olit niin tyly häntä vastaan, Bratt."
"Hm, — hänellä on kauhean hillitsemätön luonto. Tuntuu siltä… minua melkein alkaa pelottaa"…
Hän lähti ja pysähtyi portaille.
Meni sitte konttoriin ja palasi takaisin huoneesen, lakki päässä:
"Missä on Gertrud? — Onko hän noussut kammariinsa? — Minusta näyttää se jotenkin välinpitämättömältä; — vähän tunteeton on tuo neiti hyvä… Noo, onko hän siellä sisällä… Kuule Gertrud, lapsukaiseni… Puehan päällesi ja juokse puutarhaan katastamaan, sielläkö se Klaus lymyä kököttää, — niin olet kiltti… Minä olen hieman levoton hänen puolestaan, minne hän oikeastaan on joutunut; — ehkä hänen päähän pälkähtäisi jäädä sinne yöksi istumaan. — Niin, jouduhan nyt, niin minä sen aikaa odotan ulko-ovella…
"Mitä? — Etkö löytänyt… Voitko sinä käsittää?…
"Lähtekäämme renkitupaan ja saakaamme Lars avuksi"… Isän kasvoissa oli jotain epätoivoista, joka koski Gertrudiin.
"Luulenpa parhaaksi, että otamme lyhdyn, me kahden, Gertrud, ja lähdemme yhdessä etsimään; turha olisi nostaa liian suurta melua."