Pimeässä kulki hän sitten suoraa päätä sahalle ja virralle, Gertrud seurassaan.
Hän pysähtyi muutamassa huoneessa aukon eteen, josta vesi näkyi mustana virtaavan, seisoi ja katsoi aukkoon lyhty kädessä, kasvot aivan harmaan kalpeina…
"Ei isä, ei?" puhkesi Gertrud.
"Etkö siis luule, että hän on joutunut semmoiseen epätoivoon?" kysyi tirehtori hiljaa.
"Hyi ei, isä!" — — — —
"Jette, Jette", — sanoi tirehtori huoneesen astuessaan; — renki oli käynyt etsimässä ulkohuoneet ja kaikki lähiseudut, Gertrud oli etsinyt ja tirehtori itse palasi juuri maantieltä, jossa hänkin oli käynyt etsimässä; — "se vaan puuttuisi, että olisin saanut hänet epätoivoon — eikä siitä ole takeita — hän on niin raju luonnoltaan"…
Hän istui sohvaan ja hiki valui kasvoiltaan.
"Mitä sinä Jette luulet? — Sinä et tahdo sanoa, ettet saisi minua murheelliseksi… Vai luuletko minun liioittelevan?" hän melkein rukoillen lausui.
— "Kun hänessä, näetten, ei olisi niin hillitsemätön veri… Poika tosiaan oli viaton"… pääsi häneltä katkonaisin lausein, heidän istuessa siinä lampun ääressä, kello oli jo puoli yksi; — "mutta minä aivan hyökkäsin hänen päällensä…
"Niin hyvä, kiltti ja luotettava, — niin kelpo poikaa saa etsimällä etsiä, — ja niin reipasta"…