"Ja samalla kun höyrylaiva oli irtaantunut rannasta — niin puhkesivat laulamaan: ' Sätt maschinen i gång, hr kapten!' — Ringin tenori kuului oivallisesti laivaan, kun höyry kääntyi ulapalle: — ' Farväl, farväl på den gungande färd ', lauloi Klaus innostuneena.
"Abraham tervehti ja hymyili. Mutta sitten heilahutti hän suurenmoisesti hattuaan, — ja kun käännyimme taaksemme katselemaan, niin jopa näimme rouva Michelsenin hotellin tekevän kunniaa suurella lipullaan, joka oli vedetty katon harjalle!
"Tämä oli kolmas ja viimeinen näytös. Se kruunasi koko näytelmän.
"Ja siitä saa hän kiittää rouva Michelseniä", selitti hän sangen tyytyväisenä; — "rouva on kerrassaan hurmaantunut Johnstoniin siitä pitäen, kuin hän hankki hotelliin tuon diligenssin!"
"Yhtenä päivänä ruokalippu, toisena snobilippu…" mutisi tirehtori, joka seisoi akkunassa ja katsoi hämärään. — "Mutta se minua ihmetyttää, ett'ei Johnstonia loukkaa tuommoinen mielenosotus."
"Loukkaa?" huudahti Klaus kuohahtaen.
… "Ja sinä, sinä vaan huudat hurraata", pääsi tirehtorilta, kun lähtivät illallispöytään ruokahuoneesen.
"Minäpä hiisi vieköön luulen, että tässä talossa on ihan kielletty puhumasta tuosta diligenssistä!" — kuiskasi Klaus kiivaana sisarelleen. — "Me vielä emme saa edes katsoa siihen", lisäsi hän tirskuen.
… "Tuo rouva Michelsen lippuineen", — mutisi tirehtori kurottaissaan malttamatonna kättänsä kylmää paistia kohti.
Gertrud ei myöskään tänä iltana juuri loistanut vilkkaudella eikä iloisella mielellä, ja Klaus hyvästi älysi syyn, — Abraham oli poissa; sehän se tietysti kohta maailman muutti… Klaus istui siinä täynnään päivän vireitä ja mielialoja, ja häntä silminnähtävästi rasitti ja painoi, kun ei saanut laskea mieltään vielä enemmän tulville.