"Tietysti minä sen tiedän. — Noita ahtaita ja mäkisiä katuja olisi heidän juuri pitänyt muistaa… Mutta kaupunki oli kuin lapsi, joka tahtoo leikkikalunsa!"
"Niin, sanotaan nyt… mutta minun täytyy nimenomaan vakuuttaa, että puhun vaan, mitä olen muilta kuullut; — kerrotaan tosiaan, että hra Johnston sangen auliisti on tarjonnut tienpaikkaa omasta tontistaan, jotta rouva Michelsenin hotelli saa ajotiensä alapuolelta."
Puolipimeässä kuului pulpetilta kumea paukaus, tirehtori syöksyi ylös ja lampun valoon ilmestyi hänen uhkaava, huulia pureva muotonsa: —
"Soo? — vai uskaltavat, — lyövät minua — ihan vasten kasvoja"…
Hän seisoi ja veti raskaasti henkeään.
"Mu-utta — he erehtyvät, he ere-ehtyvät — jos luulevat hurskasta kärsivällisyyttä suurimmaksi avukseni… Minä i-isken takaisin… niin totta kuin elän" —
Hän tointui jälleen ja harppasi äänettömänä edes takaisin lattialla.
"Johnston on ollut sangen aulis, — niinhän te sanoitte, Finkenhagen?… kyllä, kyllä, — sangen aulis. — Merkillisen kiltti ja taipuvainen niitä kohtaan, jotka häntä käskevät. — Hm-m, etenkin kun asiat käyvät hänen mielensä mukaan." —
"Hän ehkä pitää itseään jossain määrin tuuman isänä sen jälkeen, kun hän itse on alkanut sen puolesta vaikuttaa", lausui teidentarkastaja lempeästi puolustellen. — "Lieneekö sitten oikein tai väärin… Sitä en tänään vielä itsekään oikein tiedä, — ehkä nyt, kun tie tasoitetaan"…
"Jotta tuo inhoittava lude pääsisi tänne maanteitä kömpimään", — tirehtori paiskasi pulpetille teräskynän, joka hänellä oli kädessään. — "Jospa vaan tietäisi, millä vääntää siltä niskat. — Olen sanonut, että Johnston on lapsi julkisessa elämässä, — lievimmin sanoen."