"Se on, sinä aiot vuokrata sen viideksi — kymmeneksi vuodeksi… vai ostaako aiot? häh?"
"N-jaa, sitähän tässä juuri" —
Hän katsoi pitkään tirehtoriin… "Tuumailen näetsen, pitäisikö minun — pitäisikö minun"…
Vaikeni jälleen miettiväisenä.
"Kuule Abraham", lausui hän pojalleen, laskien kätensä hänen olkapäälleen ja kumartuen hänen puoleensa, — "käy kotoa mittanauha, niin mittaamme tuon liuskan."
Johnston kävellä heilui rantaan päin ja tirehtori astui hänen mukanaan ravakasti ja malttamattomana, vähän väliä pysähtyen ja kääntyen hänen puoleensa; Johnston se aina kävi asiaan ikäänkuin takaperin.
"Sitä mietin näetsen, pitäisikö minun ehkä tyytyä puoleen, taikka ainakin päästä ostamasta tuota liuskaa kaivon luona… Se tekee suuren eron kauppasummaan."
"No perältäkin — summa on siis että aiot ostaa!" huudahti tirehtori.
"N-jaa"… Katse tähysti ilmaan yli jään ja laivain, joihin paistoi maaliskuun aurinko.
"N-jaa… On sekin sana, itse kai olet sen keksinyt, Johnston? — Ontuu niin mukavasti kahdelle puolelle. Sekö merkitsee selvällä kielellä, ett'et vielä ole päätöstä tehnyt?… Hitto vieköön sitä sanaa!"