Nuorena ollessaan oli hän keväisin ottanut siellä usein vastaan puita isälleen, — noin viisi, kuusitoista tolttia kerrallaan; — ja sitten oli istuttu pölkyn selkään lepäämään, otettu esiin taskumatti ja eväät, — mielellään tapasivat panna rotkossa Elvedalinmetsän ja tehtaan metsän rajalla toimeen tuommoiset pienet pidot.
Helteinen rotko…
Hän istui ja oli näkevinään sen edessään, vieläpä mustikan ja puolan varretkin — — kuulevinaan ritinää, marjanvarsien alta, se oli kulo… Noin hiljaa, melkein savutta kytevän eteenpäin sammalessa ja rutikuivassa maassa, palaen näkymättömänä kuin miilussa…
Ei kukaan huomannut sitä! — Koko väkijoukko seisoi vaan tuolla harjun alla, sankassa savussa, muita metsiä vartioimassa… ja niin sai kytö edistyä rotkossa, — sen täytyi nousta niihin kuusiin, joita seisoi rotkon suussa kuin etuvartijoita, harvassa kaksittain, kolmittain ja sitten yhä taajemmassa, kunnes tuli tiheikkö, jossa seisoi kuusi kuusen vieressä, vaaran kupeessa, suorina kuin kynttilät, ja alempana yhä taajempi ja taajempi metsä, Björnliet ja Jonsvandet, suuren tehtaanmetsät… Johnstonin koko omaisuus —
Sitä ei huomaisi yksikään sielu… Ensimmäiset kuuset vaan hiljaa hiiltyisivät, eikä liekkejä, savua näkyisi ennen kuin valkea toisella puolella pääsisi täyteen vauhtiin. Toinen savu peittäisi toisen…
Ja tulivatpa sitten — sammuttamaan!
Hän oli näkevinään koko tämän laajan metsämaan, — kuinka valkea pääsi vauhtiin, ja savu yhä sankempana ja sankempana alkoi vyöryä punaiselle hohtaen tehtaan saloille… ja tuli tarttui — tarttui riivatusti! — itse paksuun, tiheään tukkimetsään… Rytisi ja räiskyi, mustan harmaa savu ja säkeniä tuprusi sieltä kussa seisoi honka odottamassa vaan muutaman vuoden lisää kasvamista täyttääkseen kaksitoista kyynärää ja kahdeksan tuumaa, — hiljaisesti varttumassa, — ikäänkuin Johnston itse, — kunnes seisoo koko mahdissaan… ikäänkuin esi-isä Abraham… jalosti kasvaneena…
Paistuvat, hitto vieköön, jänikset, ja ketulta kärventyvät turkit, ja forellit kiehuvat purossa!…
Tulimeri kauheasti raivosi ja vyöryi suoraa päätä sydänsaloon, — hävitti virstottain… Mahdotonta oli sitä enää pysähyttää… Tirehtori istui suu auki, unohtunut hymy huulillaan ja seurasi valkean tietä —
Kasvojen ilmaus äkkiä raukesi syväksi pettymykseksi: — Semmoinen kuolon hiljaisuus ilmassa; kun olisi vaan tuullut!