Hänen silmiinsä tuli jotain samanlaista kuin petoeläimelle, jonka kynsistä saalis livahtaa; tuijotti tyhjästi ja hämillään…
U — mmm, — kunhan vaan kerran on kunnolla syttynyt, niin kyllä tulee tuuli itsestään, — palopaikoilla aina puhaltaa… Kyllä tulee ilman viima, — riittävästi — kerrassaan! — vetäisi humisevan tuulen alhaalta, koko laaksosta…
— Niin, saa varmaan tuo uudesta syntynyt tehtaan loisto nyt lämmintä enemmän kuin savutorvesta!… Minäpä luulen, että tästä tulee vähän kuin häviön tapaista, — ja Johnston kyllä vielä tulee ja siivosti pyytää pientä kädenapua. — Siinähän on miehen koko pääoma… He, he, he, nauroi hän rumasti, niin että itsekin pelästyi ja katsoi ympärilleen; hikosi, jotta vesi valui — —
Kapteeni Helgesen matkustaa sinne tänä yönä — taidolla neuvomaan, hän — ajatteli tirehtori pistävän ilkkuvasti. — Hän kyllä hieman myöhänlaiseen huomenna älyää, ettei hän ole siellä, missä juuri palaa, — he he, — — ei, — ja saa kantaa edesvastauksen taidostaan…
Hän ojensi äkkiä pöydän yli jäntevän kätensä, nyrkkiin puristettuna ja nojausi taaksepäin, niin että kasvot puoleksi katsoivat kattoon.
Niin edesvastaukseen!…
Käsi putosi pöytään melkein lyömällä ja hän ryntäsi ylös.
Luulenpa, että olen hullu, — aivan mieletön! Minähän se olen neuvonut ja komentanut.
Minähän se olen, joka annan Johnstonilta metsät palaa — —. Teen suoraa päätä kamalan rikoksen…
Kuinkahan pitkälle on kulo huomisaamuun kerjennyt tuossa rotkossa?… alkoi hän aprikoida. Kasvot saivat omituisen miettiväisen kaksinais-ilmauksen, toinen silmä ikäänkuin tiukasti tuijotti johonkin.