"O-li, — ja me tietysti toivotimme onnea pohatalle, jonka metsät nyt tulevat rautatien varteen."
"Minä se olen, — minä, — joka olen ajanut kultaa ja valtaa sen miehen taskuun…" mutisi tirehtori synkkänä; sanat puoleksi kuuluivat raskaalta huokaukselta… "Hra Johnstonin poika, — nuoren perijän taideteos, — he he, — he he, — kiitän kunniasta! — sitä pannaan minulta lähetystö pyytämään muka suurena kunnianosotuksena kahdenkymmenen vuoden työstä ja siitä hyvästä, että säästöpankilla nyt on parinsadan tuhannen omaisuus… Ei" — hän kääntyi omaistensa puoleen rajussa mielenliikutuksessa, — "kiitän nöyrimmästi, — siitä kuvasta minä pidän säästöpankin seinän puhtaana!"
Hän tarttui lakkiinsa ja kiiruhti alas sahalle.
"Tämähän on kuin hulluin huone!" huudahti Klaus ja tuijotti hämmästyneenä eteensä, — "Tahtovat nostaa hänet kultatuolille, mutta hän vaan potkii vastaan!… Palkinnon ansaitsee se, joka tuon ymmärtää — — — Jaa-a, — kun kaikki alkaa takaperin käydä niin, — saa tässä joka tapauksessa kokemusta maailmasta!" — hän käänsi katkerana kulkunsa päivällisruokia kohti.
"Kokemusta maailmasta, — sinäkö!" — huudahti Gertrud hänen jälkeensä.
"Klaus parka, hänellä varmaan on hyvät taipumukset, kun vaan maailma olisi vähä parempi!" huokasi rouva syvästä sydämestään. — Hän näytti nyt niin oudolta, — kasvojen ilmauksessa oli melkein jotain kauhistunutta… Äkkiä tarttui hän tytärtään käsivarteen —
"Gertrud, — ei, tänne voi joku tulla! — Gertrud, seuraa minua!"…
Rouva kiiruhti ulos puutarhaan, tytär peljästyneenä perässään, ja pysähtyi vasta alimmaiselle hupihuoneelle…
"Gertrud", — kauhun tuskallisessa ahdistuksessa hän vielä silmäili ympärilleen, tokko kukaan kuuntelisi…
"Minun täytyy se sanoa, — vaikka vaan kuiskaamalla, vaan kuiskaamalla… minä en uskalla, Gertrud!… Isä on muuttumaisillaan varsin toiseksi ihmiseksi, minä olen jo kauan sen huomannut, mutta nyt vasta olen sen käsittänyt, — tänä päivänä vasta!… Me emme voi häntä auttaa, — emme voi häntä auttaa… hän on, — niin, miten sanoisin, — vaan minun täytyy se lausua!" — huudahti hän — "joutunut kehnon ja ruman kateuden saaliiksi… Johnstonia vastaan"…