"Ei mutta äiti!" keskeytti Gertrud, "tiedäthän sinä, isä aina on ollut semmoinen, ett'ei ole sietänyt ketään rinnallaan… Ei tämä koske vaan Johnstonia."
"Ei, ei, — häneen koskee kuin tulikuuma rauta, kun vaan Johnstonin nimi mainitaan! — Se polttaa ja kirveltää… Tilapäinen pieni sana voi saada hänet aivan suunniltaan, — kasvaa mitä pahimmaksi loukkaukseksi!… Hän salaa sitä, — puree sormiaan — oletko huomannut?… Mieliala on kuin myrkytetty; ei hän voi sille mitään… Ja pahinta kaikesta! — hän pakottaa suoran ja lujan luontonsa teeskentelemään, — kärsii tästä kidutuksesta; en tosiaan tiedä, mikä on sielulle helvetti, ellei tämä! —
"Ja samalla minusta hänen kasvonsa muuttuvat niin iljettävän valheellisiksi. — Oih, — se koskee niin kipeästi", vaikeroi rouva…
"Hän sekä vihaa että rakastaa Johnstonia… Siinä on jotain hullua, hurjaa… ja jotain — jotain", — kuiskasi hän salaperäisesti, — "minä pelkään, että hänen ja Johnstonin välillä on — jotain käsittämätöntä, — johon isä on syypää…
"Minä tunnen, Gertrud, että elämme pahoissa asioissa, — vaikk'ei maailma niitä näe —. Isä on sairas, — suunniltaan — riivattuna" — rouva nyyhki ääneensä — "sairas kalvavasta kateudesta!"…
Hän painoi päänsä tyttären helmaan.
"Aivan kuin minun ja Abrah —" — — huudahti äkkiä Gertrud; — hän istui ajatuksiin vaipuneena ja tuijotti mustilla silmillään… Tämän hän niin hyvästi käsitti. Ikäänkuin äkillinen rautakouran puristus rinnassa, niin että äkkiä, muuttui kuin toiseksi ihmiseksi, umpimieliseksi, jäykäksi — poissa olevaksi…
Omasta syvästä sisästään näki hän kirkastuneella katseella isänsä sisällisen elämän, katsoi ikäänkuin akkunasta… Mustasukkaisuus, — kateus… samat mielettömät intohimot!… Etkö ole kuristanut omaa rakkauttasi? huusi hänen sisässään ääni… Hän istui ja silitti äitinsä päätä, ikäänkuin pientä lintuaan, joka hänellä oli — —
Kuinka suunnattomasti isää tuli sääli!…
Äiti oli alkanut kulkea edes takaisin hupihuoneessa.