Tirehtori ja asianajaja Gaarder nousivat yhdessä Johnstonilta vievää katua; hän oli kutsunut heidät todistamaan testamenttinsa, jonka kautta hän heti antoi kaupungille ja piirille yleishyvää tarkoitusta varten kaikki mitä hänen metsistään saataisiin, pidättäen itselleen ainoastaan oikeuden määrätä rahain käyttämisen, — ja kuolemansa jälkeen loput omaisuudestaan, paitsi taloa ja parinkymmenen tuhannen kruunun edestä arvopapereita.
"Merkillinen mies!" sanoi tirehtori lämpimästi ja vavisten; hän oli syvästi liikutettu; — "ei ole sitä hyvää, jota en voisi hänestä luulla."
"Aivan niin, tämä on tosiaan valtaava tapaus", puhkesi Gaarder sanomaan, niinikään liikutettuna; — "oikein tarvitsee aikaa, ennenkuin siihen tottuu — koko omaisuutensa!"
"Nii-in, eipä jää rahamiehestä suuria jäljelle nyt"— lausui tirehtori, pysähtyi mäkeen ja katsoo miettiväisenä taakseen Johnstonin tonttia ja laivasiltaa, — "ainoastaan pieni hiili-liike, jota on hyvin hoidettava ja tarkattava."
"Saattaa sanoa, että koko sen vallitsevan aseman, joka hänellä oli piirin suurena tilanomistajana, sen on hän muitta mutkitta päältään riisunut!" huudahti Gaarder haltioissaan.
"Minusta on hän taas käynyt ikäänkuin ylinähtäväksi, — ja", — tunnusti tirehtori suoraan sisustaan.
"— Ja monta vertaa sympaatisemmaksi kuin tuo — mahtimies, joka taas alkoi ikäänkuin raskas pilvi riippua kaupungin ja piirin yli tehtaan vanhalla loistolla, — ei tiennyt, mitä arvaamattomia vaikutuksia siitä vielä alkaisi esiintyä. Hänestä oli lopulta tulla jonkinmoinen mahtivekkuli, jota eräät toiset maailmallisemmat herrat nauhasta liikuttivat!"
"Suurenmoinen teko!"
"Tietysti"…
"Tahtoo herättää huomiota, — olla loistava esimerkki."