"Niin varmaan, — voihan silläkin olla pieni ulkonainen tyydytyksensä", — lausui tirehtori.
"Syyt?… ja perusteet? niitäkö mietitte, tirehtori!
"— Niin, minusta melkein täytyy Johnstonin tuntea, jotta voisi käsittää, että tuommoista ideali idyllimäistä innostusta yhteishyvän puolesta vielä on olemassa!"
"Hän on niitä, jotka helposti joutuvat kaikenlaisten ideain saaliiksi", — lausui tirehtori tylynlaisesti — "haaveksiva, — herkkä vaikutuksille… Mutta varmaan pitää häntä joka tapauksessa ihailla."
"Niin, kun tuommoista maailmassa kerran tapahtuu, niin ei voi se olla viehättämättä", — jatkoi Gaarder innostuneena, — "sen sanon että" — — —
"Noh, noh, — tietysti ei se voi olla hieman suurentamatta omissa silmissä, — ja muista ei se mies välitä nimeksikään — —. Mutta poika" — sanoi hän ja kutisti huuliaan hieman punniten, — "eikö liene hänelle suuri pettymys, kun täytyy herrasmiehen pojasta alentua löysäksi taiteilijaksi, joka saa pensselillään elää, — kumarrella tilauksia ja taistella leivän edestä"…
"Ihmeellistä kyllä", aprikoitsi Gaarder, — "että hän niin innokkaasti joudutti asiakirjaa valmiiksi — —.
"Tahdotteko kuulla kaupungin suuren, hämmästyttävän uutisen, kämnäri!" huusi hän tälle vastaan; —"se ei voi sanomalehteen tulla kuin vasta huomenna."
"Hyvästi, hyvästi Gaarder!… täytyy lähteä säästöpankkiin", — lausui tirehtori äkkiä. —
— Hän astui nopeaan ylämäkeä; hänen sisässään yhä kävi ankara kuohu, joka Johnstonin huoneessa oli noussut — —