Emännöitsijänkin täytyi ruveta itkemään; häntä oli niin sääli; — — varmaan hän kovasti suri ystävänsä Johnstonin kuolemaa!
Tirehtori oli iltapäivän kuluessa siirtynyt sohvasta kirjoitustuolille pulpetin ääreen ja jälleen takaisin, — koko ajan oli Johnston hänen sisällisen silmänsä edessä, makaavana ja käsiään häntä kohti ojentaen!…
Ja hän tuijotti tähän kuvaan hillitsemättömällä, syvällä kauhistuksella…
Hänkö siis oli — — härnäten ja pistellen tuolla valalla, — hänkö siis oli tehnyt lopun Johnstonista?
Verensä hyytyi, hän tunsi itsensä ikäänkuin murhamieheksi…
Eikö hän tiennyt, että Johnston oli niin syvä, niin heikko, niin täynnä hienoja epäilyksiä?
Räikeän kylmästi ja selvästi tunsi hän, miten hän oli juuri siihen tähdännyt, — juuri sillä yrittänyt hänet maahan iskeä…
Siitä oli mahdoton päästä!… Kuta kauemman hän katsoi, sitä enemmän hänessä viilsi, kalvoi ja huusi…
Hän näki Johnstonin kädet vastaansa kurotettuina ja tahtoi, ikäänkuin äkillisen vaiston valtaamana, taipua niiden puoleen itkeäkseen, rukoillakseen, ulistakseen, mutta rinnan edessä tuntui ikäänkuin mahdoton, estävä rautasalpa…
Tuli pimeä; — hän istui, omituisen raukea ja hurja ilmaus kasvoissaan, ja katsoi ympärilleen… Hän tiesi, ett'ei hänen vaimonsa eikä tyttärensä tulisi kotiin, ennenkuin kaikki olisi ohi. — —