Oli aivan hiljaa, ainoastaan joku ovi kuului kerran paukahtavan…
Yhä enemmän hänen huomionsa kiintyi erääsen ääneen… masennettuun, surisevaan jumuun, jota kuului alhaalta sirkkelisahasta. Muutoin ei hän sitä kuullut koskaan — oli niin tottunut siihen, kuin kosken korvassa asuva kohinaan, taikka kadun elämään; — mutta nyt se viilsi kumeasti suristen, pitäen aina lomaa, kun lankun pää katkesi ja putosi maahan… Se surisi ja tärisi etäällä ja — katkesi… Tämä yksitoikkoinen ääni sekaantui hänen mielikuvituksessaan yhteen Johnstonin kanssa.
… Muuttui yhä enemmän ja enemmän, joka kerta kun se uudistui, — tuo katkeaminen, — siksi säälimättömäksi tosiasiaksi, että nyt Johnston kuoli, — auttamattomasti kuoli…
Uusi lankku joutui sahaan… katkesi… kihahti jälleen, — — katkesi…
Hänen vaimoltaan ja tyttäreltään tuotiin sana, että he vasta myöhään yöllä palaisivat kotiin; silloin kyllä olisi kaikki lopussa.
Hän istui ja kuunteli sirkkelisahaa… Nyt oli ääni ikäänkuin uusi, entistä kauheampi… kshhh… katkesi… yö-ääni…
Tämä kävi sietämättömäksi; — — hän sytytti lampun.
Valo ja kaikki kapineet, jotka hän näki ympärillään, alkoivat jälleen herättää hänessä ajatuksia. Hän ei muulla tavalla voinut riistää itseään irti tuosta masentavasta näystä.
Hän oikasi itsensä, alkoi astella ympäri huonetta, — kokosi itseään, — täytyy toki yrittää olla!
Valo teki hyvää…