Tuntui siltä, ikäänkuin hän jälleen olisi tullut ulkomaailmaan — ja alkanut jotakuinkin saada yleiskatsausta itsestään ja siitä, mitä oli tapahtunut.
Hänhän piti Johnstonista sanomattomasti… Ei koskaan hän tiennyt tunteneensa semmoista ketään ihmistä kohtaan; — oli ollut sen mukaan arka ja intohimokas… Mutta pitänyt oli hänestä, sen saattoi todistaa Jumalan ja ihmisten edessä; — ja auttanut, kun kiristi…
Se mitä oli tapahtunut, saanee se käydä inhimillisestä! —
Hän asteli ja pysähteli, — katsoi papereita, avasi muutaman asiakirjan ja vilkasi siihen, — — hän tunsi jälleen tarpeen nähdäkseen jokapäiväisyyden pyörän kiertävän.
… Oliko hän mitenkään voinut aavistaa, että ihminen voisi olla niin arkatunteinen, — vaikka hänellä todella oli hyvä omatunto?
Sillä hän lohdutteli itseään yhä uudelleen ja uudelleen, — asteli vähän varmemmin lattialla, — selvitteli itselleen asiat kuin mies…
— Niin, Abraham ja Gertrud menettivät tämän kautta kokonaisen omaisuuden! — Koskeehan se isku minuunkin… Saanen pitää sitä rangaistuksena…
Se on noita kauheita onnettomuuksia, joita elämä voi mukanaan tuoda.
No no, Jumala varjelkoon — —. Minussa on syytä, — josta en koskaan täydelleen pääse, — jota en koskaan voi antaa itselleni anteeksi…
Mutta miehen tulee kantaa kaiken senkin, mitä hän on hullusti tehnyt, — hänen ei saa voimiaan menettää! — —