Otta nähtävästi mietti pakoa. Katsoi piirtäjään pari kertaa tutkivasti ja pyyhkäsi sitten tiehensä.
"Juuri kun oli melkein valmis!"… tiuskasi Abraham kiihkeästi.
"Olehan vaan kylmäverinen", lausui Baekkevold tyvenesti päätään nyökäten ja koputellen periä piipustaan. "Älä kurkista hänen jälkeensä… Kyllä minä nuo tuommoiset tunnen, uteliaisuudella voi heitä vetää perässään vaikka miten pitkälle. Mutta… mutta", alkoi hän äkkiä ikäänkuin olisi saanut jotain pahanmakuista kielelleen, — "tuohan aikookin — mennä kuoreensa takaisin… Se on harvinaista tuommoisissa naisissa"…
"Hitto vieköön, miten alkaa viehättää, selitti Klaus, jonka silmät nyt alati seurasivat Ottaa. Pian alan uskoa, että naama voi olla kuinka litteänenäinen hyvänsä; siitä vaan riippuu, mimmoisessa naisessa se on. Eiköstä käynyt oikein sieväksi, kun äsken seisoi tuossa ja kainosteli! — Ja katsokaas millä vauhdilla hän nyt miesten olkain yli kurottaa pulloja ja laseja pöydälle."
"Niin kyllä, kun tietää liikkuvansa tässä peilin edessä", arveli Baekkevold. — "Luulenpa, että hän sittenkin on vallassasi Abraham. Ei sietänyt, että sanoit häntä kauniiksi… No näittekös, kaulahuivi katosi?" lausui hän voittoriemussa, — "ja nyt tuo hän itse oluet."
"Niin eikö totta, se lämmitti liiaksi, Otta", alkoi Abraham viattomasti, — "täällä onkin kauhean kuuma?"
"Oluttahan te pyysitte", sanoi Otta vältellen silmillään ja asettaen pullon pöydälle.
"Niin kyllä, — ja sitten että te olisitte hyvä ja — kuulkaapa nyt"…
Otta hymyili vielä hieman epäluuloisena.
"Kuulkaas Otta, — kuta rumempi tyttö, sitä enemmän teeskentelee."