Otta veti korkin pullosta. Siinä kumartuessaan käytti hän tilaisuutta kurkistaakseen Abrahamin paperiin ja naama samalla kirkastui naurun tirskeestä.
"Niin niin, se on teidän kuvanne", vakuutti Abraham. "Mutta puolta hauskemmaksi ja kauniimmaksi ja asennolta reippaammaksi tulisitte, jos tahtoisitte vähän seisoa siinä edessäni… Ja sitten teidän pitää katsella niinkuin kokkia härnätessänne"…
Tämä se oli mahdotonta, ja hän oli vähällä purskahtaa nauruun —
"Härnää kokkia, heti paikalla!"
Tyttö katsoi ällistyneenä, suu selällään, ja silmät loistivat.
"No jaa, käyhän tuokin päinsä", tuumaili Abraham, — "mutta älä vaan liikuta päätäsi, Otta… Mutta miksette saata härnätä kokkia?"
"Kyllä, kyllä, täällä se on korkkiruuvi!"… huusi Otta kovalla äänellä. — "Nyt täytyy minun lähteä, taikka saan äidin niskaani."
"Vähän ajan päästä pyydämme enemmän olutta", kuiskasi Abraham intoillen hänen jälkeensä, kun hän riensi pois.
"Kerrassaan viehättävä ilmiö — tuo tyttörähjä!" änkkäsi Klaus haltioissaan, — "ihan selfmade"… Hän pulputteli pullosta lasiinsa olutta niin että vaahto juoksi pitkin pöytää. — "Vietävän hauskaa olla tämmöisissä maalarin kujeissa!"
"Liian sinä olet herkkä tytöille, Klaus", varoitti Baekkevold.