Abraham istui ja piirsi, silmät milloin paperissa, milloin Ottaa tähystellen, joka hääri vieraitten keskellä…
"Ei sittenkään onnistunut", äkäili hän synkän näköisenä; — "liian kesy, — aivan liiaksi kesy. Toista, toista se näki silmä…
"Tämä käy sapelle!" huudahti hän ja nakkasi paperin luotaan. "Minä en tuosta huoli. Semmoista hutiloimista!… Minä juon itseni päihin."
"Loruja, — kerrassa näköisensä —. Annatko minulle, Abraham? Annatko minulle, kuulehan" — intoili Klaus.
"Pidä hyvänäsi! — Minä tahdon enemmän rommia… Huh kun on kuuma, oikein korvissa kihajaa, kun nousee tähän laipion alle seisomaan"…
"Tuolla nyt on jotakin tekeillä", sanoi Baekkevold ja kumartui pöydälle. — "Tuo pieni musta merimies… lieneekö sulhanen vai mikä?"
Kokki oli salavihkaa saanut Otan syliinsä ja painoi hänen päätään puoleensa.
Vaan tyttö ponnahtikin pystyyn ketterästi kuin pajunoksa ja työnsi hänet rajusti luotaan.
"Kokki ulos, ulos!" huusi Klaus vihasta kiehuen…
Samalla musta pieni merimies sivalsi kokkia korvalle. Muutamat yrittivät erottaa heitä, toiset ahdistaa ovelle, ja rouva Höiby huusi ja torui.