"Ei mutta Johnston, siinä selvä pää", jatkoi tirehtori, "ja sitä paitsi on hän mies, joka uskaltaa johonkin ryhtyä, niin melutta kuin sen tekeekin. Ja varjele, miten sillä on herkkä omatunto. Aivan sama kuin appensa, iäkäs, peräti rehellinen rautatehtaan omistaja — paitsi että Johnstonilla on parempi käsitys siitä mikä on tuloa ja menoa kuin hänellä!… ihan kuin luotu sovintokomissariksi, tietysti ainoa, joka voi kysymykseen tulla"… Tirehtori loi omituisen hallitsevan katseen läsnäolijoihin.
Harrestadista kuului pieni mitätön rykäys, ikäänkuin kaulan puhdistus. Hän tarkasteli kaatoa, joka vielä oli pöydällä jäljellä, samalla kuin sisässään hivuttavasti, raivoisasti äänteli — "ahhaa, nythän selveni, mihin suuntaan vaali keskiviikkona ahdistettaisiin."
Asianajaja Gaarderia, joka oli heittäytynyt pitkäkseen, näkyi tapaus huvittavan; hän näki kuinka teidentarkastajan korvat punastuivat sanomalehden takaa ja tämä veltosti tuijotti lehteen ikäänkuin tyhjään. Siinä kyllä meni toivo toiseltakin…
Pelattiin edelleen. Tirehtori nähtävästi alkoi ikävystyä, sillä hän ehtimiseen kouraili kaksirivisten liivien taskusta kelloansa, suurta vanhanaikuista hopeakuorta. Hiat ranteista käärittynä istui hän vinossa tuolillaan, hypisteli levottomana kortinlehtiä, ikäänkuin olisi joka hetki aikonut ponnahtaa ylös. Eikä vaan tullut ketään höyrylaivalta, asiamiestä tai sanantuojaa…
Asiamies Thesen arveli, että oli syytä täyttää lasit uudelleen; oli kaiketi odotus-aikaa parahiksi, jotta ennättäisi vielä viimeisen lasin tyhjentää. Näin hän aina puhui, vaikka jokainen hyvin tiesi, että hänen viimeisen lasinsa vuoro harvoin tuli ennenkuin viimeinenkin vieras oli tallustanut tiehensä, ja piian täytyi syyttää rouva Michelseniä voidakseen valkeat sammuttaa. Hän täytti lasinsa joka puoli tunti säntilleen kuin laivan kello, niin väitti Bonde-Berg, — käyntikin oli kuin luotu hoiperrukseen.
"Tuuleeko Terjesen?" kysäsi tirehtori ja kääntyi laivurin puoleen, joka akkunan ääressä istuen kuivasi hialla ruutua ja kurkisti pihalle.
"Siltäpä näyttää."
Maltista kaukana oli nyt tirehtori Brattin muoto. Hänen oli ikävä, — kovin ikävä… Mutta äkkiä lensi kasvoihinsa oikein lämmin ilmaus, kun laivanisäntä Johnston ilmestyi oveen, turkit auki ja vyö kädessä.
"No vihdoin tuli höyrylaiva", huudahti tirehtori. — "Hyvää ehtoota, Johnston! Teillä kait oli raju ilma?"
"Raju kerrassaan, — niin huuhtoi, että repi osan kanssista." Puhaltaen ripusti Johnston loputkin matkakapineistaan naulaan. "Ja oikein olen ruvennut pelkäämään — Concordian puolesta. Tiesi missä alus nyt hyppelehtii, varmaankin jossain Doggerilla; — myrskymerkeistä kuuli puhuttavan mihin vaan poikkesimme.