"Eikä sen pahemmin että Abraha-am —" äänessä alkoi yhä enemmän tuntua tirskettä — "ensinnä kävi antamassa yövahdille kaksi kruunua saadakseen hänen kuljeskelemaan toista katua. Blytecker asuu toisessa kerrassa nurkkahuoneessa, molemmilla puolin ja allaan paljaita köyhiä vuokralaisia. Ja sitten asetuimme akkunan alle ja rupesimme laulamaan."
"Sitä se oli siis se rähinä!"
"Niin oli; mutta emme me saaneet häntä heräämään, vaikka lauloimme laulun kahteen kertaan… Ja Abraham silloin sanoi, että meidän piti tanssia sarabaandia." — Klausta alkoi nyt huvittaa niin valtavasti, että sanat olivat takertua kurkkuun.
"Ja sitten te tanssitte tuon — sarabandin?"
"Nii-in" — tirskui Klaus tätä hauskuutta muistellessaan, — "loppuun asti, kunnes kuulimme hänen huutavan väkivaltaa ja ihmisten alkavan ovissa liikkua, — silloin katosimme kuin tuuleen… Minä saatoin Abrahamia kotiin — ja Baekkevoldin niinikään."
"Ja siinäkö kaikki?" Tirehtori näytti melkein pettyneeltä toiveissaan, kun hän pää taaksepäin taipuneena katsoi poikaansa… "Hm", alkoi hän sitten, "siitä näet, mimmoista sikamaista juotavaa se punssi on. Mutta niinkuin jo sanoin, minä en tahdo sekaantua sinun asioihisi enkä puuhiisi, rakas Klaus!"
Hän istui selkä koukussa ja tähysti lattiaan, avainnippu riippui polvien välissä.
"Minä kun luulin Abraham Johnstonia niin hiljaiseksi."
"Hih, hih, hih, hänen muka ensinnä täytyy juoda itsessään maalari kuoliaaksi, niin hänen on tapana sanoa, ennenkuin voi ruveta samalle kannalle kuin me muut, — ja sen vuoksi täytyy hänen muka juoda kahden edestä!… Kovasti hän on hauska. — Ja miten hän piirtää! — kas tässä — Blytecker yömyssy päässä — ja värsy tuossa!…"
"Hans Blytecker nukkuu ja unta näkee, Kuin nylkee, kiskoo köyhää väkee Hän raukoilta sängyt ja tyynytkin viskoo, Prosentit ja räntyt visusti kiskoo Ja Hans on lurjus ja rakkari suuri Piru vielä vie hänet juuri."