Inger-Johannan kirje teki hänet synkkämieliseksi. Hän tiesi olevansa niin onneton, että olisi voinut itkeä, kun vaan joku häneen katsahti. Ja sitä teki äiti päivän kuluessa useampia kertoja; luultavasti hän oli itkusta aivan punaisena.
Yöllä luki hän Van der Velde'n kirjoittamaa Arvid Gyllenstjernaa ja vuodatti katkeria kyyneleitä.
Sisaren kirje sisälsi erityisesti hänelle jotain, joka ei ollut isää eikä äitiä varten.
… "Sillä tiedätkös, Thinka! se joka on käynyt täällä kaikki tanssijaiset, niinkuin minä, ei enää kulje sokeana tuon silmiä häikäisevän loiston ohi, vaan katselee tutkistelevaisesti ympärilleen; pitäisi tulla ihmisissä jonkinlainen muutos ja samoin heidän keskusteluissaan. Mokomat tanssijaispuhelut!
"Minä sanon, niinkuin Grip; minä olen kyllästynyt, kyllästynyt, aivan kyllästynyt siihen. Tätikään ei niin innokkaasti tahdo minua enää sinne, vaikka monta kertaa innokkaammin kuin minä itse.
"Minua pidetäänkin nyt ylpeänä, arvostelevana ja jos jonakin, sentähden, ett'en aina keksi jotain juttelemista heidän kanssaan.
"Tädin mielestä on jonkinlainen omituinen jäykkyys tullut entisen 'vilkkaasen luonteeseni', luontainen 'levollinen arvollisuus', joka miellyttää ja kiihoittaa, juuri sitä siis, joka oli suotavaa!
"Lieneeköhän se sitä laatua kuin kiinalaisten kuumaan taikinaan leipoma jääpalanen, josta yhdessä luimme, muistathan?
"Tädillä on tänä vuonna monet tuumat. Nyt pitäisi meidän molempien puhua keskenämme ainoastaan ranskaa! Mutta en oikeastaan pitänyt siitä, että hän kirjoitti kapteeni Rönnoville minun täydellisesti sitä osaavan. Minä en suinkaan tahdo, että hän, palattuaan takaisin, kuulustaa minua niinkuin koulutyttöä. Ääntämisenikään ei ole 'suloista', kuten täti sanoo.
"Minä en todellakaan häntä enää ymmärrä. Jos joku, niin juuri hän voisi ja olisi velvollinen tähän aikaan puolustamaan Grip'iä, mutta päinvastoin hän iskee kiini hänen sanoihinsa, milloin vaan voi.