Ja nyt kun kevät tuli, — tuo huikaiseva auringonpaiste sulatti suuret kinokset — oli Thinka ulkona veitsi kädessä kaivamassa maasta voikukkia juurineen. Alussa ne olivat vielä pieniä ja vaaleita, mutta tulivat päivä päivältä yhä vahvemmiksi.
Kapteeni joi säännöllisesti ja tarkasti joka aamu kupillisen tuota hänelle määrättyä juomaa ja riensi ulos kävelylle.
Porstuan ovella tuprueli jääkylmä raesade ja lumipyry häntä vastaan.
Taas olivat tunturin rinteet valkoisina!
Näinä viimeisinä aamuina oli hän tottunut käymään vasta raivatulla perunamaalla, jota par'aikaa kynnettiin, mutta tämmöisessä ilmassa —
"Täytyy jättää kyntäminen kesken, Ola", kuului hänen päättävä äänensä pihalla, "näyttääpä paremmin siltä kuin konit saisivat taas mennä lumiauraa vetämään."
Hän astua tallusteli eteenpäin, ei hänen tehnyt mieli pysyä yhdessä kohdin, kun oli näin mahdottoman kylmä…
Ruokahuoneen ikkunoita vasten sataa lorisi rajusti, niin että vähä väliä täytyi kuivata ruudut ja panna vaateriepuja ikkunalaudoille.
Äiti ja Thinka seisoivat sisällä iltapäivän hämärässä tarkastellen talven aikuista, yhteistä työtänsä valkaisematonta kilpikangasta, jota mittailivat saadakseen tietää kuinka monta pöytäliinaa ja pyykinliinaa siitä tulisi.
Ovi avattiin selko selälleen ja kapteenin lihavat, sateesta kastuneet kasvot näyttäytyivät samassa.
"Minä tapasin äsken kaukaisen matkustavaisen, joka toi jotakin sinulle,
Thinka!… Voitko käsittää keltä!"…