"Niin, niin, jos et tahdo nousta, samase minulle!… Nouse … tahi minä myös olen tyhmä ja … ajan päällesi!…"
Hän oli nyt niin suuttunut, että olisi ajanut lehmän ylitse, jos tämä ei juuri viimeisellä hetkellä olisi noussut ylös; vaan kapteenin kiesit siihen kuitenkin tärähyttivät, niin että kallistuivat ja olivat aivan kaatua.
"Hm! hm!" mutisi hän vähän rauhoittuneena, katsellen onnistumattoman kostonsa esinettä.
"Niin, niin, — annahan luistaa vaan, sinä musta konna … jos vielä kerran katsot taaksesi, niin lyön sinut kuoliaaksi! ha, ha, ha, — juokse sinä vaan aika vauhtia, saat kohta käydä kun vastamaata tulee."
Eilinen kohmelo vielä tänään rasitti kapteenin päätä, vaan ei se ollut se, joka häntä nyt vaivasi, sen hän tiesi.
Kun hän palasi kotiin, missä häntä levottomasti odotettiin pitkältä matkaltaan, oli hän hyvin synkän näköinen.
"Ola, sui hevosta … pyhi sitä ensin olkitukolla. — Pane peite hyvästi sen selälle, kuuletkos!… Olen vasta opettanut sitä juoksemaan ylämaissa."
Iso-Ola katsahti kapteeniin ja pudisti päätänsä, taluttaen hevosen pois portaitten edestä; — kapteenia oli varmaankin taas petetty tämän uuden hevosen ostossa.
"Hyvää päivää, äiti! hyvää päivää!" huudahti hän, suudellen pikaisesti vaimoaan. "Kyllä minä voin hyvin!"
Hän heitti lakin ja vaipan päältään… "No, etkö anna Maritin kantaa sisään matkakirstuani ja vaatelaukkuani, ett'ei niiden tarvitse ajelehtia tuolla portailla!