"Anna Inger-Johannan ensin puhella minun kanssani, sitte tulemme sinun luoksesi … ei suinkaan asiat parantumattomissa liene."
"Isäkö, äiti? — Miks'ei isä minua ymmärtäisi?"
"Tule, tule, lapsi!" kiirehti kapteeni, vaikka henki se ei oikein tahtonut kulkea kurkussa.
Ja edustuvassa istui Inger-Johanna isän kanssa sohvalla ja äiti tuolilla, kertoen heille, miten oli taistellut ja työskennellyt voidakseen kuvitella, että hänen tuli täyttää elämänsä tehtävä yhdessä Rönnovin kanssa.
Niin, hän oli rakennellut tuulentupia koko pitkän rivin…
Mutta sitte tuli päivä, hän muisti kyllä mikä se olikin, jolloin ne raukesivat kaikki tyyni! — pilkkopimeä ja tyhjää, minne vaan katsoi, — ei näkynyt sitä, mitä oli kuvaillut, mitä toivonut! … oli aivan kuin syöksyminen syvyyteen…
"Ja täti kiusasi minua valitsemaan vaatetta morsiushameeksi!…
"Luulen, että kuitenkin olisin sokeasti astunut eteenpäin, silmät ummessa, — sillä minä ajattelin, mitä sinä, isä, siitä sanoisit, ja äiti, ja mitä koko maailma ympärilläni sanoisi, jos niin ilman syytä hänen hylkäisin… Ja sitten ajattelin, että olihan se kaikki jo päätetty. Kun kerran olin veteen heittäynyt, niin upposin nyt uppoamistani … ja minulla ei ollut oikeutta muuhun kuin hukkumiseen! — Mutta sitte" —
"No!" kuului lyhyt, ukkosta ennustava puhkuminen; kapteeni istui kädet polvilla ja katsoi karsaasti eteensä.
… "Sitte", jatkoi Inger-Johanna matalalla äänellä, entistä kalpeampana ja tunteittensa kiihoittamana… "Niin, enhän tahdo sitä salata teiltä, isä ja äiti, koskette muuten minua ymmärtäisi — sitte niinkuin salaman kirkkaudella välähti mieleeni, että yhden, jopa kahdenkin vuoden kuluessa oli koko sieluni, asunut erään toisen luona"…