"Koko maailma olisi voinut sanoa minua vastaan, isä! — ja minun olisi kuitenkin pitänyt kulkea määrättyä tietäni, tehdä, kuten olen tehnyt, — kirjoittaa Rönnoville … antaa suora tunnustus, sanoa tädille kaikki!
"Ja", — hän nojausi sohvaa vasten ja kertomansa muistot painoivat alas hänen katkeran katseensa, "täti on tehnyt, minkä on voinut, sen voin Teille vakuuttaa! … arveli, kuten sinäkin, isä, että se oli sulaa mielettömyyttä … hän piti niin paljo minusta, ett'ei huolinut mitä kurjuus siitä seuraisi, kun vaan olisin noihin naimisiin mennyt. — Nuori ja turhamielinen kun olin, niin luuli hän ett'ei muuta tarvittaisi kuin tukistaa ja sortaa Gripiä, niin että hän jäisi kaikkia varoja vaille ja peräti neuvottomaksi, — joutuisi naurun-alaiseksi mieheksi, jonka täytyisi luopua kaikesta … aivan samoin kuin isänsäkin.
"Helpostihan se oli tehty, hän kun aivan yksin soti aatteittensa puolesta, — ja taisihan sen arvata, miten mieluisasti ihmiset häneen iskivät."
Hän seisoi siinä, niin ylön-annettuna, värisevänä ja ajatuksiinsa vaipuneena, ja maahan tuijottivat silmät ruskeitten ripsien alta. Hän oli laihtunut ja tullut vartaloltaan hienommaksi…
"Ja nyt olen palannut teidän luoksenne tänne kotiin, ja mielessäni on enemmän surua kuin voin sanoa teille tai selittää, — niin tuskaa täynnä."
Seurasi hiljaisuutta, ja sen kestäessä liikkui kapteenissa eriskummaisia tunteita:
"Sitäkö … sitäkö arvelet … että me emme sinusta pitäisi … emme sinun parastasi tahtoisi…
"No niin! Voi olla, että taas myöhemmin en pidä tekoas aivan oikeana…
"Ehkä siitä sinulle vielä puhun… Mutta nyt sanon sinulle, että tee miten vaan tahdot ja me olemme sinun puolellasi. Sinä kuitenkin itse paraiten ymmärrät!
"No, minä näen, ettet vielä edes ole ehtinyt istuakaan, lapseni…
Laitahan, äiti, hänelle jo jotakin ruokaa vahvistukseksi!"