* * * * *
Oli jo syksyä kappaleen matkaa kulunut. Lunta oli satanut ja sulanut pari kertaa ja nyt se taas oli kuin puhallettuna pois paljailta, routaisilta teiltä.
Kukkulat ja mäenrinteet olivat valkoisia, sieltä täältä vaan näkyi punasta ja keltasta puista karisseista, maahan jäätyneistä lehdistä, ja järvi välkkyi tummansinisenä, valmiina jäätymään.
Kolinaa kaikui jäiseltä tieltä niin että kaiku vastasi lokakuun hiljaisuudessa; aidanseipäillä istui variksia, toiset jäivät, toiset lentoon lähtivät.
Kärryistä se senlainen rymäkkä tuli, ja niissä istui, pitkä ruoska kädessä, turkit ja päällyssaappaat yllä, Giljen kapteeni.
Hän oli ollut virkamatkalla puolentoista penikulman päässä, Bardun
Klevenin luona.
Nimismies ei antanut hänen lähteä, ennenkuin oli ottanut pari kulausta paloviinaa ja juonut lasillisen olutta ja pistänyt poskeensa muutaman ruokapalasen. Oli hän ollut puolestaan varovainen. Tämä oli milt'ei ainoa matka pitkinä aikoina, jos hän ei ottanut lukuun matkaansa voudin luo.
Vanha-Musta juosta hölkötteli koko pitkän, lakean taipaleen samaa tasaista vauhtia, johon se oli tottunut; iljangosta näki, että se oli hyvässä kengässä. Se tiesi vasta silloin saavansa puhaltaa, kun puolen peninkulman päässä Giljen ahteet tulivat vastaan.
Liekö syy ollut rausteikossa vai missä, vaan nyt se oli juuri kompastumaisillaan.
Ensi kertaa senlaista tapahtui. Se tunsi sen itsekin ja joudutti juoksuansa … mutta vähitellen taas hidastui. Se tunsi suitsien olevan höllällä, niiden mutka yhä suureni lavan kohdalla. Piiskansiimakin kärryistä riippui, vielä alempana kuin ennen.