Hänen tullessaan makuuhuoneestaan, seisoi kapteeni portailla piippuaan polttaen. Hänen punasessa niskassaan, jossa sotilaskauluksen solki kimalteli, pisti peruukin alta muutamia harmaita hiustukkuja esiin. Hän katsoi tyytymättömän näköisenä aamu-usvaa, tutkien pitikö sen laskea vaiko nousta, voisiko hän siis alkaa heinäntekoa…
"Vai te ai'otte lähteä nyt, ukkoseni?"
"Herra kapteeni! voitteko … tahdotteko lainata minulle" — ensi rohkeudessa aamulla oli hän tuumaillut pyytää viittä, mutta portailla se jo hupeni neljäksi ja nyt pyysi hän kapteenin edessä seisoessaan — "kolme taalaria? Olen menettänyt jok'ikisen killingin, mitä minulla oli Kristianiasta lähtiessäni. Lähetän ne heti postissa takaisin!"
Kapteeni yski. Hän oli pari kertaa aavistanut jotain tänlaista tuon veitikan elkeistä eilen… Niinpä kyllä — tuonlainen ylioppilas, siinäkö olisi miestä lähettämään rahakirjeitä!
Hänen suunsa vetäysi häijyyn nauruun. Mutta äkkiä näytti hän jälleen hyväntahtoiselta ja sanoi suopealla äänellä:
"Kolme taalariako sanoitte? — Jos minulla edes itselläni olisi senkään verran, ukkoseni! — vaan täällä on tavan takaa kesäiseen aikaan raha mennyt menojaan tuulen muassa"…
Hän pisti kätensä takin povitaskuun ja sitte neuvotonna jälleen tyhjänä ilmaan.
"No niin! … niin!" tuli tuskaloisen hetkisen perästä. "Jos varmasti saan rahani takaisin, niin voinhan kuulustella äidiltä eikö hänellä olisi muutamia äyriä antaa talouden kassasta … senkään verran jotta voitte edes päästä voudin taloon taikka pitäjänkirjurille. Ne ovat hyviä ihmisiä, tunnen heidät; he auttavat, kun vaan sanankaan sanoo!"
Kapteeni lähti ahneesti piippuansa imien kyökin ovea kohti äidin luo, joka seisoi ruokahuoneessa aamiaista jakamassa; hänellä oli heinäväkikin talon ruuassa.
Kapteeni viipyi jotensakin kauan.