"Elokuun loppuun."
"Ettekö kaipaa pääkaupunkia, kun olette täällä vuo-vuoristossa.
"En ollenkaan."
Neiti Jäger kääntyi pois hänestä ja rupesi puhelemaan äitinsä kanssa.
Kaikki muutkin herrat olivat tehneet hänelle samoja kysymyksiä.
Ovella seisoi Horn, tuo nuhteetoin kappalainen, hän nautti kahven suloisesta mausta sekä — asian-ajajan huonosta onnesta. Hän odotti siellä tilaisuutta saadakseen puhutella Inger-Johannaa, mutta se oli mahdotonta, koska henkikirjurin oppinut rouva oli ruvennut hänen kanssaan keskustelemaan ranskalaisesta kirjallisuudesta — johon hän tiesi olevansa kykenemätön.
Myöhemmällä lähtivät kaikki voudin käskystä ulos pihalle. Rouvat menivät rappusille, nähdäkseen nuorten leikkivän "leskisillä."
Siellä matami Giljekin istui muhkeana ja hyväntahtoisena tuota oivallista ateriaa nautittuaan ja iloitsi…
"Turha vaiva, eipä hän tällä kertaa tyttöä saanutkaan, eipä saanutkaan. Ensi kerran saatte te herra asian-ajaja juosta kovemmin", nauroi hän, nähdessään hänen turhaan koettavan saada kiini Inger-Johannaa … "kannattaa kyllä vaivata itseään noin hienon neidin tähden."
Rouva Scharfenberg'in mielestä oli rappusilla vetoa, ja kun hän muutti istumaan porstuaan, missä voudin kivulloinen vaimo istui isoon huiviin käärittynä, täytyi hänen tunnustaa tälle sekä henkikirjurin rouvalle, että hänestä tuntui ikäänkuin liian vapaalta se, että nuori neiti juoksee, — niin että sukat oikein tulevat näkyviin! — Mutta matami Giljen mielestä ei se suinkaan ollut sopimatonta! niin arveli hän ivallisesti, — "oli hän itsekin monesti ollut niityllä heiniä haravoimassa, muiden tyttöjen kanssa, aivan paitahihasillaan, ennenkuin hän meni naimisiin maakauppiaan kanssa."
Äitinsä viittasikin surullisesti Inger-Johannalle, milloin vaan sai tilaisuutta: