"Etkö sinä voi mennä sisään!" kuiskasi hän, "muistuttamaan isälle että jo olisi aika lähteä; … mutta ainoastaan niinkuin omasta puolestasi!"
Yhdentoista aikana istuivat he vihdoinkin vaunuissa — sen jälkeen kuin vouti taas portailla oli nuorien neitien suhteen käyttänyt hyväkseen "vanhan miehen oikeuttansa"; hän oli oikein mestari pitämään puoliaan kun nämät, leikillisesti kujeillen, koettivat päästä vapaiksi hänen massahtelevista suuteloistaan.
Asianajaja ja apulainen Horn seurasivat vaunuja portille saakka.
"Ei se ollut sinun eikä minun tähteni, äiti!" naurahti kapteeni.
Hän istui itse ohjaksissa, mutta kääntyi lakkaamatta taakseensa, kuunnellakseen keskustelua vaunuissa ja yhtyi vähä väliä itsekin heidän puheesensa. Jörgen ja Thea, jotka koko päivän olivat pysyneet ujoina ja äänettöminä, vaan tehneet sitä enemmän havaintoja, olivat nyt oikein mielissään, Thea etenkin ylpeili siitä, että hän oli ainoa, jonka oli onnistunut päästä voudin suutelemisista.
Ja nyt, kirkkaana, hiljaisena heinäkuun yönä ajettiin kotia päin — mäkiä ylös ja mäkiä alas — … hiljaan vaan, askel askeleelta — paitse silloin, kun he alhaalla mäessä uskalsivat antaa hevosten juosta kovemmin.
Kokonainen puolen penikulman matka, jolloin he kaikki saivat istua vaunuissa, ajettiin nyt aivan hölkytellen. Öinen maa huokusi hienoa kosteutta helteiseen ilmaan, heinäkumpaneista levisi hurmaava tuoksu ja yö levitti hämärän huntunsa yli seudun… Iso-Ola haukotteli, kapteeni haukotteli, hevoset haukottelivat, Jörgen nuokkui ja Thea makasi äidin huiviin käärittynä. Silloin tällöin herätti heidät vuorelta tulevan puron lorina, joka vaahdoten virtasi sillan alle…
Inger-Johanna uinaeli ja näki vihdoinkin edessään ruskean, suurisuisen sammakon, pienine uteliaine silmineen … ja sitten se hyppäsi isomahasena ja kömpelönä … suoraan häntä kohti…
Hevoset pysähtyivät.
"Hui! — minä taisin uneksia voudista!" sanoi Inger-Johanna, heräten viluisena.