"Pänttää sinä niitä kirjoja päässäsi vaan, Jörgen; tee niinkuin jauhopuuroa syödessäsi, mitä pikemmin sitä syöt, sitä pitemmin se loppuu", lohdutti Grip.
"Kas niin! — olin juuri unohtamaisillani valmistaa ongen siimaa
huomiseksi. Jörgen, sinä saat tänä iltana lähteä kauppiaan luo…
Saatte nähdä kuinka me siellä pyydämme lohia", sanoi kapteeni, kääntyen
Grip'iin.
"Ohhoh." huokasi hän, astuessaan kotiin päin. "Nyt minua oikein haluttaa päästä tuntureille… Minä palaan sieltä aina kolme, neljä leiviskää keveämpänä!"
"Siitä saakka kuin koulupenkillä istuin, olen aina ihmetellyt sitä osaa maasta", huomautti Grip — "meidän pitäisi maantieteesemme lisätä tämän seudun sisäjärvestä … että se löydettiin vasta muutama vuosi sitten keskellä avaraa tunturi-ylänköä, jonka ainoastaan muutamat peuran ampujat tunsivat."
"Se ei ole merkitty mihinkään karttaan, sen paikka on siinä tyhjä kuin Afrikan sisusta … ei, se on vielä tuntematon!" selitti kapteeni. "Mutta onhan sitä myöden kuitenkin yhteyttä muiden seutujen kanssa, sekä kansan että karjalauman kautta … ja tuntureilla on jo vanhasta ajoista omat nimensä kansan kesken."
"Se on kyllä totta, — tuntevathan Afrikan syntyperäiset asukkaat maansa sisä-osaa, mutta eihän sivistynyt maailma sitä kuitenkaan tunne", nauroi Grip… "Minä olen aina miettinyt mitä sellaisessa salaperäisessä seudussa sisämaassa voisi löytyä. Siellähän ehkä saisi nähdä monenlaista! rotkoista löytyisi rauenneita asumuksia vanhoilta ajoilta … laaksoloista maahan vajonneita hökkeliä … ja silloin tällöin metsäpeura vilahtaen pakenisi tasankojen yli"…
"Niin kyllä siellä metsästetään", myönsi kapteeni; — "me saamme sieltä ylhäältä monta makeaa peuran paistia."
"Sehän minua houkuttelikin, kun kaksi vuotta sitten tapasin peuran ampujia. Minä tahdoin löytää jotain uutta, nähdä mitä siellä oli."
"Juuri niinkuin mekin kuvailimme kaupungista!" huudahti Inger-Johanna.
"Neiti, teidän pitäisi seurata isäänne vähän matkaa tunturille!" — —