Nyt he pysähtyivät, jyrkkää vuorta kiivettyään; he päättivät odottaa
Tronberg'ia, jonka olivat nähneet alempana mäissä.
Kapteeni otti esille kiikarinsa ja pikaisesti katsahdettuaan lumen peittämää tunturilakeutta, joka kaukaisena maitomerenä levisi heidän edessään, suuntasi hän kiikaria yhä enemmän alaspäin.
Hiki tippui suurina pisaroina otsalta ja silmäkulmista, niin että lasi himmeni ja hänen täytyi kirkastaa se suurella, kuluneella nenäliinallaan.
Hän nojasi nyt kyynäspäällään hevosen selkää vasten ja katseli hetken aikaa vielä…
"Näettekö ketä tuolla liikkuu vasemmalla puolella Brätstadia … varmaankin Rognelidiläisiä? Mitä luulette?"
Miehet, joita hän puhutteli, nostivat kätensä silmäin varjoksi ja huomasivat kohta, että tulijat olivat heidän riitaveljiänsä, joiden huomenna piti yhtyä heihin kalavedellä, mutta he olivat siksi viekkaita, ett'eivät sitä ilmoittaneet, vaan puhuivat imartelevaisesti:
"Kapteenillapa vasta on oiva kiikari!"
Ollessaan näillä virkamatkoillaan, koettivat molemmat riitapuolueet kaikin puolin häntä miellyttää, he ikäänkuin kantoivat häntä käsillään. Tämä olikin kapteenin mielestä suurin nautinto näillä kesäisillä tunturimatkoillaan.
"Oletteko kalastaneet, Tronberg?" kysäsi hän, kun ala-upseerin lakki tuli näkyviin jyrkällä karjapolulla.
"Lohtako … tänäänkö olette pyytäneet?"