Läpi seudun kajahti kalakotkan räikeä huuto. Se liiteli, huuti ja lensi yhä edemmäksi, kun Jörgen sille huijata hoilotti. Sen pesä lienee varmaankin ollut jossakin likeisessä tunturinkolossa.
Kapteenin haulipyssy otettiin esille ja Tronberg koetteli ampua, mutta kotka ei ollut kylläksi likellä… Jos vaan makaisi tuolla ylhäällä suurten kivien takana sitä väijymässä!
Kotka taas liiteli heidän lähellään suurine leveine siipineen.
Äkkiä kuului ylhäällä ilmassa pamahdus ja kotka räpisteli rajusti siipiään, estääkseen itseään putoamasta.
Laukaus oli sattunut siipeen, että päivänpaiste näkyi sulkien lävestä.
Linnulla oli nähtävästi vaikea pysyä tasapainossa.
"Hyi, … se on pahasti haavoitettu", huudahti Inger-Johanna.
"Kuka teistä ampui?" kysyi kapteeni hämmästyneenä.
"Jörgen karkasi pois pyssyineen", selitti Tronberg.
"Jörgenkö?.. Älköön hän turhaan kuvailko minulle, että tuo oli hänen ensimäinen laukauksensa! Tuo lurjus!… Mutta tällä kertaa hän kuitenkin pääsee selkäsaunasta — sillä olipa tuo totta tosiaan aika laukaus!… Peijakas! olen häntä ankarasti kieltänyt pyssyä liikuttamasta."
"Olette kieltäneet, niin!" mutisi Grip — "neiti Inger-Johanna, eikö ole ihmeellistä, että aina tulemme taitavimmiksi juuri siinä, mitä on kielletty tekemästä. Kaikki tuollaiset kiellot ovat meidän kasvatuksessamme suurimmat kiihoittimet.. Mutta ravun käyntiä on kuitenkin senlainen kasvatus … tuottaa se kyllä terävä-älyisiä ihmisiä, mutta heikkoja luonteita."