"Ja sitten elämme niinkuin parhaiten sopii — ja kumppanien kanssa lohdutamme itseämme punssilla joka kerta kun muun seuraelämän teekutsumuksissa olemme tulleet petetyiksi".
"Mutta, hengittäkääpäs tätä ilmaa! jok'ikinen hengähdys on kuin lasillinen hienointa … kaikkein hienointa, — niin mitä sanoinkaan?"
"Punssia!" kuului kuiva vastaus.
"Ei, elämää!… Vapaan luonnon kanssa ei mielellään väittele. Tunturien, auringon … kaikkein noiden koukkuisten, sitkeitten koivunvitsojen kanssa olen kyllä samaa mieltä… Jos vaan ihmiset tuolla alhaalla voisivat olla teeskentelemättä, mutta sitä he eivät koskaan ole, paitsi kun he iloisten kumppanien seuroissa, vähä märkää maistettuaan, ovat kohonneet kylliksi korkealle syvästä kaivostaan! Löytyy joukko vapaamuurareja, jotka tuntevat toisiaan ainoastaan sellaisina… Tahi ollessaan Westermannin höyrykylvyssä, jossa Westermann löylyttää kylpijää tuoreella koivunvastalla kolmenkymmenen pykälän kuumuudessa. Tiedättekö, neiti, sauna oli isiemme kansallinen kokoushuone!"
"En tiedä, minä saan mielestäni kuulla niitä ja näitä uusia", vastasi
Inger-Johanna, ja koetti estää suutansa hymyyn menemästä.
"Kuulkaa, kuulkaa, miten kuikka piipattaa!" kuiskasi Jörgen.
Ääni tuli pieneltä sammalikolta päin, joka oli niittyvillasta aivan valkoisena.
He kuuntelivat.
"Oletteko koskaan kuulleet näin syvää hiljaisuutta tuonlaisen yksinäisen piipatuksen jälkeen?" kysyi Grip.
"Sellaista piipatusta kuullaan siellä täällä maassamme… Abel kuoli! Minkätähden? — Juoppoudesta, sanotaan;" hän pudisti päätänsä, — "ei, ilman puutteesta!"