… "Sentähden saakin se elää."
Kapteeni kohautti kiivaasti raskasta ruumistaan, niin että vene heilahti.
Mutta koska tämä tarpeeton uhraus oikeastaan tapahtui hänen silmäteränsä kunniaksi, korvasi se suuressa määrin Grip'in tuhmuuden.
Kun he tulivat kallion kohdalle, jonne hän heitti siimansa, alkoi kapteeni yht'äkkiä laulaa Bergen'in rannikoilla oppimaansa lapsuuden laulua, joka monta Herran vuotta oli ollut häneltä unohduksissa.
Hänen matala basso-äänensä kajahti täyteläisenä vuoren seinää vasten.
Järvi oli peilikirkas ja kapteeni nosti ylös lohen toisensa perästä.
Tunturi lumisine huippuineen seisoi kuni päälaellaan syvyydessä heidän allansa, niin että päätä huimasi kun he vaan katsoivat alas veneen laidalta. Ja kun he tulivat karjamajojen kohdalle, kuvautui koko tuo jyrkkä, viheriäinen rinne, missä karja kävi laitumella, niin selvästi veteen, että olisi melkein voinut lukea sarvet.
"Niin täällä kulkevat lehmät kuin kärpäset pitkin seinää", sanoi kapteeni. "Jos tuolla ylhäällä varomattomasti liikutellaan maito-rajentaa, niin vyörii se tänne alas, veneesemme"…
Ei ollut muita asuntohuoneita kuin pieni hökkeli kiviraunion luona ja pieni rappeutunut lautasuoja, jonka katto oli harmaasta kivestä ja varustettu reppanalla. Siellä piti kapteenin ja Inger-Johannan maata auringon nousuun saakka, jolloin hänen ja Jörgenin oli määrä lähteä Iso-Olan ja Mustan kanssa takaisin Grönnelidin karjamajoille.
He olivat syöneet illallista — lohta ja hätäisesti valmistettua kermapuuroa, ja nyt katselivat he auringon laskua tunturin taakse.