Kapteeni tepasteli tohveleissa nurmella, puettuna avonaiseen virkanuttuunsa ja poltti mielihyvillä piippuaan. Hän pysähtyi silloin tällöin katsellakseen miten ilta-aurinko tanhueli kaukaisilla tunturihuipuilla.
Äkkiä muuttuivat ennestään mustan-siniset huiput punertaviksi, kunnes ne hehkuivat kuin tulen liekki. Nyt loistivat lumilakeudet idässä ruusunpunaisina… Siellä kohousi kummallisia, satumaisia tornia ja linnoja … kolme lumihuippua tuolla kaukana muuttuivat veripunaisiksi ja keskimmäisessä leimahti häikäiseväisesti tuikkiva valo. Ja niiden takanakin vielä syttymättömiä huippuja, harjuja ja rotkoja, joissa varjot liikkuivat…
Jörgen tähysteli isän suurella kiikarilla eikö peuroja lumilakeudelta näkyisi.
"Hyvästi, neiti Inger-Johanna!" sanoi Grip. "Minä lähden jo yön läpi kulkemaan tunturin yli ja otan jonkun miehistä oppaakseni. Täällä on useampia kuin majaan sopiikaan."
"Mutta sallikaa, että ensin sanon teille", lisäsi hän hiljemmällä äänellä, "että tämä avosydämminen päivä, jonka olen tunturilla viettänyt, on niitä harvoja elämässäni … en ole tarvinnut sanoa ainoatakaan kehnoa, kurjaa sukkeluutta … enkä halveksia itseäni" … lisäsi hän tuimasti.
"Tuonlaisena, niin, — juuri tuonlaisena kuin nyt katselette suuren olkihatun lierin alta, — noin hienona, solakkana ja noin huimana, juuri senlaisena tulen teitä muistamaan siihen asti, kun jälleen tapaamme toisemme kaupungissa!"
"Svartdalin puotiin on ainakin viisi pitkää virstaa", selitti kapteeni, jäähyväisiä jättäessään… "Grip, te olette aina tervetullut Giljeen."
— Kohotettuaan lakkiaan viimeisiksi jäähyväisiksi, oli hän pian noussut jyrkkää kallion rinnettä läheisen tunturin huipulle.
"Tuo mies ei näy tuntevan väsymystä!" sanoi kapteeni.
Inger-Johanna katseli hänen jälkeensä… Aurinko loi viimeisen vaalean hohteensa hiilakkaasen iltailmaan… Hänen kasvoillaan eleili niin lämpimät tunteet.