"Kaivovesi", suhisi hänen korvissaan, — "pohjattomat silmät…"
Hän viittasi kiireesti ja kiiruhti eteenpäin…
Vähitellen hiljensi hän kulkuaan.
Riemu täytti hänen mielensä.
Hän kulki hyräillen ja tunsi itsensä niin äärettömän iloiseksi.
Hänen täytyi se päästää valloilleen, istuutua alas ja hengähtää…
Kuinka ihana olikaan tuo väririkas syksy. Kuinka kauniiksi kultasi iltapäiväaurinko puunrungot, — kuinka herttainen oli koko maailma…
Mutta hän ei ajatellut tuota "ihanaa", "kaunista", tahi "hurmaavaa" — eikä väriä tai muuta sellaista. Vaan hän vaan näki siinä onnensa heijastavan.
Hän tunsi onnensa!
Niils, Niils, oli joka paikassa…