Kaipaus valtasi hänet ja pian hänet ja hänen onnellisen maailmansa himmensi suurten, kirkkaitten kyynelten tulva… Niils, Niils…
* * * * *
— Päivällisen jälestä palasi konsuli kotiin, — sekä hän itse että hevonen ja kärryt aivan harmaina ravasta, — ja yksi kiesinkarmi taittuneena ja sidottuna.
"Valjasta jahtivaunut", käski hän, — "minun täytyy lähteä kaupunkiin. Jens Visergut saa tulla mukaan hevosta pitelemään."
Konsuli kävi pikimältään sisällä, söi vähän päivällistä ja vaihtoi pukua.
… "Kuule Halvor", sanoi hän, seistessään toinen jalka vaunun jalustimella. — "Sinun täytyy tilata uudet laitapuut kiesseihin. Minä ajoin ne rikki niinkuin näit, siellä suomaalla.
"Sinähän olet sieltäpäin. Oletko sinä kuullut, että soiden hinnat ovat siellä kohonneet, niin että he myivät ne taloistaan, niinkuin olisivat ne tulleet kullan arvoisiksi?"
"Niin, olenhan minä sellaista kuullut", hymyili Halvor. "Ihmiset juttelevat, että on tehty tarjouksia sekä Norderutin, Aarstadin että Bakkepladsin vesipitoisista soista."
"Ja nyt ei heidän enää tarvitse lähteä Ameriikaan, sillä nyt tullaan varakkaiksi ja rikkaiksi täällä kotonakin", tiuskasi konsuli ja läimäytti hevostaan… Noin tunti senjälkeen istui hän sohvassa pankinjohtajan luona, tämän rauhallisessa leskimiehenkodissa, jossa näki muotokuvia ja kaikenlaisia muistoja hänen vaimovainajastaan, konsulin sisaresta. Vähän päästä kuului aina kanarialinnun viserrys ikkunan luota. Keskustelu oli harvasanaista. — "Ei mitään vaaraa", — sanoi konsuli ylenkatseellisesti. "Ei mitään vaaraa, sanot sinä."
"Ei, ei ainakaan pankille, mikäli minä voin nähdä", vakuutti pankinjohtaja väliäpitämättömästi.