Konsuli oli hirveän pahalla tuulella näinä päivinä.
Hän ei puhunut sanaakaan. Hän kulki vaan ajatuksissaan ja puri huuliaan.
Eikä hän myöskään ollut tavallisilla ajeluretkillään kaupungissa. Hän kävi vaan sahaa tarkastamassa kuten tavallista; ja tuli yhtä hajamielisenä, synkkänä ja miettiväisenä taas kotiin.
Se vaikutti hermostuttavasti koko talonväkeen. Säpsähdettiin pienimmästäkin äänestä, ovi, joka paukahti kiinni, voi saattaa koko perheen hypähtämään paikaltaan ja pelästyneenä katsomaan toisiinsa.
Rouva oli eräänä päivänä antanut sanan pankinjohtajalle ja
Wendelbolle että tulisivat illalla vhistiä pelaamaan.
Mutta isää ei saatu irtautumaan ajatuksistaan. Hän oli tyly ja epäkohtelias pankinjohtajaa kohtaan, ja aivan hävitön Wendelbolle, — niin että siitä ei ainakaan ollut minkäänlaista virkistystä.
Ei tämä pahantuulen puuska ollut niinkään tavaton. Mutta tällä kertaa se kesti päiväkausia!
Rouva oli allapäin.
Margrethe tähän oli syypää — Hän oli aina ollut isän lemmikki, jolla oli ollut etuoikeutensa, — oli tottunut pitämään oman tahtonsa. Mutta tämä hänen hämmästyttävä, äkkinäinen esiintymisensä, — se oli kuin molempien tahtojen kaksintaistelu, — se näytti olleen liikaa isälle. Ja, kun he nyt kohtasivat toisensa, ei hän ollut Margrethea näkevinäänkään.
Siitä syntyi painostava tunnelma koko taloon.