Sitten eräänä aamuna johtui rouvan mieleen ehdoittaa Margrethelle pientä matkaa sisarensa, täti Jutan luo, olemaan läsnä hänen nuorimman tyttärensä ensi ripilläkäynnillä.
Ja hyvin mielellään lähti Margrethe pois joksikin aikaa.
Kun rouva siitä puhui isälle, nyykäytti hän vaan päätään ja sanoi:
"Anna vaan mennä, anna vaan mennä"…
— Niin oli Margrethe sitten lähtenyt. Mutta isä oli vaan yhtä synkkä ja ajatuksissaan.
Nyt aamupäivällä oli hän kaikkien hämmästykseksi antanut valjastaa kiesit ja oli ajanut pois.
Kaikki tunsivat kuin helpotusta ja hengittivät keveämmin, kun hän oli lähtenyt.
"Mutta ennen hän aina ajoi jahtivaunuissa tai trilloissa, kun kaupunkiin lähti", sanoi rouva Bolettelle "niin että varmaan hän ajoi jonnekin maalle. Sieltä ei hän saane paljoakaan mielen virkistystä!"
Heidän vielä seisoessa rappusilla, näkyi Martinen pony pyrkivän mäkeä ylöspäin…
— "No, — mikä ääni on kellossa tänään?" — kuulusteli hän, astuessaan ylös rappusia, — "samalla tuulellako?"