"Ei, kuuletko", sanoi Bjelke, laskiessaan sauvan pois, — "en sinun isäsi kanssa, vaan sinun kanssasi, neiti Margrethe Ulfvung, tulin minä tänä iltana puhumaan."
Margrethe katsoi hämillään häneen.
"Ulkomailla ollessani sain kolme nimetöntä kirjettä, kussakin samansuuruinen rahamäärä, kolmena vuonna peräkkäin. Niissä oli harhaanjohtavat postileimat ja ne oli kirjoitettu koneella. Niihin summiin en ole koskenut. Ja nyt minä kysyn sinulta, Margrethe, sinäkö nämä rahat lähetit? — Sano totuus ja minä kiitän ja ylistän sinun hyvää tahtoasi. Mut-ta, mut-ta", hänen tummat silmänsä polttivat Margrethea kohti. — "Ei… minä en tahdo myödä itseäni!"
"Minä? — Minulleko! —" huudahti Margrethe.
Kuului hänen helmeilevä naurunsa. Mutta kasvot kalpenivat, ja tahtomatta jähmeni iloisuus, hänen ajatustensa turhaan etsiessä pelastuksen tietä.
"Minulle… joka?" toisti hän melkein kuulumattomasti.
Äkkiä heittäysi hän nahkasohvaan, peittäen kasvot käsiinsä:
"En, minä en tiennyt, että olit niin paha, Niils!" huudahti hän nyyhkyttäen — "paha — paha"…
Niils Bjelke seisoi ja katseli häntä:
"Lindestadin päivänpaiste", sanoi hän…