Mutta kotimatkalla Grongista olivat he kaikki hyvinkin hiljaisia…
Kukin oli vaipunut omiin ajatuksiinsa.
"En minä ymmärrä. En minä ymmärrä", — huoahti viimein tullinhoitajan rouva. "Tuo kamala metsä, jonka helmassa voi piillä vaikka karhujakin, — ja minä olin ajatellut, että nyt kun rakkauden jumala oli päästetty taloon, olisi sinne avattu leveä tie ja kaikki olisi valoista. Mut-ta —"
"Mutta siinä täti Narna oli oikeassa, kun hän antoi Bolettelle kotoa Grethen mukaan", virkkoi apteekarin rouva, "niin ettei hän tunne itseään niin vieraaksi."
"Hän oli niin ihmeellisen hajamielinen, — ettekö te sitä huomanneet, silloin kun hän vastaanotti meidät rappusilla", — jatkoi tullihoitajan rouva… "Auttaessaan ylleni päällysvaatteita kertoi Grethe, että hän päivät pitkään istuu salissa soittelemassa vanhalla klaveerilla. Onhan hyvä, jos edes sillä voi keksiä huvia itselleen."
"Keksiä huvia itselleen kuherruskuukausina", sanoi rehtorin rouva, omituisesti huuliaan nyrpistellen…
"Minä en ole luotu tutkimaan ihmisten sydämmiä ja munaskuita!" sanoi apteekarin rouva, vilkaisten rehtorinrouvaan. "Ajan mukaan voi Bolette siihen tottua. Tulivathan nämät kaikki niin äkkiä, — häät ja kaikki tapahtuivat kaikessa hiljaisuudessa, ei edes Margrethe ollut kotona."
"Tuntui oikein vaikealta", sanoi tullinhoitajan rouva, — "nähdä tuon pienen, hennon olennon siellä, noiden kamalien, vastaostettujen, raskaiden huonekalujen keskellä!
"Sekin oli niin ihmeellistä, että vaikka siellä oli tuo uusi, hieno soittokone, soitteli Bolette mieluummin vanhaa klaveeria yläkerrassa…"
Tukkukauppias Breien tuli rantakatua ja viittaili heille: