Mutta tämä vei itse hänet veden reunalle. Se on välttämätöntä, sanoi hän.
Ja sitten yhtäkkiä ei kuuta ollutkaan. Kuinka hän tuijottikin ja etsi silmillään vedestä ja ruskeasta pohjasta, — ei hän epätoivossaan nähnyt mitään. Honka siinä varjostaa, sanoi Niils. Silloin kuului äkkiä hirvittävä huuto, aivankuin kuikan, joka kirkuen lentää vedenpinnan yli.
Hän heräsi pelästyneenä…
Aivan varmaan joku huusi!
Hän istui ahdistavassa tuskassa ja kuunteli, ikäänkuin odottaen, että tuo varoitushuuto uudistuisi.
Huoneessa oli hämärä. Tuolinjalkojen heikot, unisen näköiset varjot muodostivat viivoja pitkin lattiaa. — — —
Vasta myöhään aamulla hän heräsi. Arkihuoneen pöydällä oli posti ja päällimmäisenä eräs kirje —
Hän näki sen heti, — tuo leveä päällekirjoitus! — ja hän riensi takaisin makuuhuoneeseensa kirjeineen.
Niilsin käsiala — ja niin peittelemättä lähetetty postissa…
Hän tunsi kuin jäätyvänsä, — istuutui ja puristi kirjettä, — hän vapisi niin että tuskin saattoi sen avata.