Kokonaan uusi aika oli humissut laaksoon sen entisen sijaan, jolloin talonpoikaistalot mataline ikkunoineen tirkistivät soisille, hapanvetisille nevoille, ja kuoppaisilla, pehmeillä kyläteillä vaunut särkyivät.
Uusi aika niin, — entistä tuskin enää muistettiinkaan.
Vesi oli porauksilla ja suluilla tehty ihmistahdolle alamaiseksi, ja sen nyt luotettava voima synnytti alituiseen uusia ihmeitä.
Kaupunki oli kasvanut suuremmaksi. Liike oli paisunut toisenmoisesti voimakkaammaksi ja meluavammaksi kaduilla, — puulaivat olivat vähentyneet ja höyrylaivat enentyneet.
Kaupungin toiselle laidalle oli jo kohonnut pieni tehdaskaupunki. Ja pitkin laaksoa suhisivat konerattaat ja uutta alituiseen rakennettiin.
Konsuli Knut Ulfvungista saattoi sanoa, että hän nyt elämänsä ehtoona, valtaistuimellaan ylpeässä Lindestadissaan, eli omien loistavien tekojensa ympäröimänä.
Ne kiilsivät hänen silmiinsä sähköllä valaistusta kaupungista, — tehdasrakennuksista, joita oli saatu aikaan voiman siirtämisellä, ja satamasta, josta laivasilta näkyi.
Ei myöskään kaupungissa ollut ainoatakaan, joka olisi tahtonut riistää Knut Ulfvung-vanhukselta sitä kunniaa, että hän oli aatteen synnyttäjä ja että hän oli sitkeästi vienyt sen voittoon nyt hieman kumarilla hartioillaan.
Mutta ne erehtyivät, jotka luulivat hänen aikovan selittää olevansa vanhan tai ilmoittaa eroavansa pelistä. Hän oli edelleenkin osallisena kaikessa, — ei sitä johtokuntaa tai hallintoneuvostoa, johon hän ei olisi kuulunut, ainakin kunniajäsenenä tai etevimpänä neuvonantajana.
Hänellä oli niinkuin sanotaan, kansan usko ja luottamus. Kaikki, mikä liittyi häneen, se sai voiton!