"Senvuoksihan minä tässä pureskelen kynteni poikki", mutisi hän, tuijottaessaan vaimoonsa — "ainoastaan senvuoksi, että tahtoisin tietää: miksi tämä jäähomma nyt tulee niin tulisella kiireellä, kirjoitetaan, sähkötetään jääagentteja joka taholta?… Kaiverretaan ja kaiverretaan, tutkitaan syvintä lähdevettä, — mutta syyt."
"Niin niin, voithan sinä tutkia ja miettiä, Wendelbo, niin pääset kai asian perille", kuului päättävä vastaus. Hän oli tarttunut laivalistaan, joka oli päiväpostin joukossa aamiaispöydällä ja kuletti sormeaan pitkin sen sivuja.
… "Jos jää toimitetaan ensiluokan tavarana, niin ei se siedä ajoradan likaa, sanot sinä?" huudahti Wendelbo. "Hyvin mahtavaa. Sehän on vaan johdonmukaisuutta, joka… joka…"
"Siis täytyy meidän yhtäkkiä kulkea täällä noloina, sekä meidän että hevosten! Viking parka, joka seisoo hyvin kengitettynä tallissaan, ja jonka silmät tulta säihkyvät heti kun reki vedetään esille ja se tuntee pääsevänsä alas jäälle."
"Jatka vaan. Jatka vaan. Wendelbo, — mieti sinä ja haaveksi", tiuskahti Martine kyllästyneenä.
"Jos nyt asia olisi pantu alulle Lindestadissa eikä ruukilla, — niin silloin!" Wendelbon silmät loistivat kylmän ivallisesti…
"Tässä olisi oikeastaan velvollisuus nousta vastaan, tehdä kapina", mutisi hän. "Jokainen, joka uskaltaa ajatella toisin, — vastustaa, — se muserretaan, painetaan alas, — sääntöperäisesti alas, — rangaistaan niin perinpohjin, ettei enää potki vastaan!…
"Minä kysyn vaan, mihin joutuu sinun personallisuutesi, sinun pyhä minuutesi, Kristen Wendelbo, — se, josta kerran saat vastata taivaan valtakunnassa? Tämä minä, sehän ryömii täällä kuin tahdoton, tarkoitukseton nolla"…
Samassa pysähtyi reki rappusten eteen ja Martin kiiruhti ulos.
"Minä tunsin sinun kulkusista, isä", huusi Martine konsulille vastaan.