"Silloin kuulin ainakin minä aivan toisenlaisen äänen tallistani, herra Breien", virkkoi hän jääkylmästi. "Meidän täytyy saada lopetetuksi tämä inhoittava eläinrääkkäys, jonka aikojen kuluessa juopot talonpojat ovat tehneet maalaistavaksi, ja joka nyt näytään tahdottavan kohottaa meidän pitäjämme ylhäisiin piireihin."
"Niin, katsottuna siltä näkökannalta, herra konsuli, jota voisi kutsua maalaispoliitilliseksi", sanoi Breien leikillisesti, — "voi sekin tietysti olla oikeutettua. Mutta onhan maailma jo aikoja sitten luonut itselleen toisen mielipiteen. Minun ei tarvitse huomauttaa konsulille sitä, että juuri suurien maiden kilpa-ajoista on meidän viimeisinä viitenä vuosikymmenenä kohonnut hevossiitoksemme saanut alkunsa."
"Jaha!" Konsulin vartalo leveni ja piteni, hänen istuessaan reessä. — "Meidän pitäisi siis omistaa itsellemme kaikki ulkonainen rähinä ja humbuugi, — ehkäpä vielä lisäksi heidän vedonlyöntinsä, niin että saisimme koko Europan mädännäisyyden kaduillemme. — — Minä otaksun, että tapaatte kokouksessa monta, jotka jakavat europpalaisia mielipiteitänne."
Se sanottiin omituisella virallisella äänellä, hänen kohottaessaan nahkalakkiaan ja aikoessaan ajaa edelleen:
"Täytyy joutua säästöpankinjohtokunnan kokoukseen", lisäsi hän. "Huonot ajat, — puute rahoista… Johtokunta on pian pakotettu hylkäämään paraimmatkin tarjoukset… Hyvin vastenmielistä työtä!"
Reki katosi, mutta yhä seisoi tukkukauppias jalkakäytävällä. Hän näki selvästi konsulin kasvot edessään, — näki tämän äkkiä syntyneen kylmyyden ja yhteenpuristetut huulet.
Tuska valtasi hänet, niinkuin olisi paras liikeyhteys häneltä katkaistu…
Hänen suuren vekselilainansa uudistus, joka hänellä oli pankista ja joka aina luisti hyvästi, se voisi tulla johtokunnassa esille tänään.
Hän olisi voinut lyödä itsensä kuoliaaksi, niin ajattelematon oli hän ollut!
Yhtäkkiä kääntyi hän, kohotti turkinkauluksen korvilleen ja kiiruhti pitkin askelin, melkein juoksujalassa, säästöpankkiin.