— Konsulin reki pysähtyi silmänräpäyksen alhaalla käänteessä, jossa harvaan rakennetulta kadulta avautui näköala kaupunkiin ja satamaan päin.

Hän aina mielellään viivähti siellä hetken ja katseli näköalaa ja hevonenkin oli tottunut siihen…

Piiskan läimäys hevosen selkään sai reen tänään yhdellä nykäyksellä menemään edelleen.

Tämä näköala muuten aina virkisti mieltä, sillä oli muistonsa.

Juuri tuossa vastapäätä oli kaunis tiilikivikirkko terävine tornineen, kuin muistomerkkinä hänen voitostaan siinä pitkällisessä taistelussa, minne kirkko ja hautausmaa olivat sijoitettavat…

Oli oikeastaan ollut kaksikin taistelua, jotka kulkivat yhtämatkaa, — josko kirkkomaa olisi siirrettävä, tai olisiko se ainoastaan laajennettava. Kaupungin insinööri oli perustellut innokkaasti sitä puolta, että se sijaitsi liian lähellä kaupunkia.

Mutta siellä mättäiden alla, enemmin tai vähemmin komeiden hautalaitteiden alla, lepäsivät Ulfvung-vainajat, miehet ja naiset, nyt jo monessa polvessa. Heidän auktoriteettiaan yhtävähän kuin hänenkään ei saanut loukata.

Konsuli istui kumarassa jääräiskeen tähden ja yksi ajatus häntä vaivasi.

Musta, laiha insinööri, terävine silmineen ja luisevine nenineen oli yhtäkkiä astunut hänen sisällisen silmänsä eteen.

Ikäänkuin salaman valaisemana esiintyi kokonainen jakso hänen elämäänsä kuin silmänräpäys valokuvana hänen eteensä.