Ja silloin oli viha vallinnut hänessä —
Insinöörin isä oli koettanut vastustaa häntä paikkakunnalla, — kerran toisensa perästä, — se oli ollut pitkällinen vedenalainen sota, joka loppui siihen, minkä ansaitsikin — tappioon ja murtumiseen!
Hänen kiihoittuneessa mielessään tuntui siltä kuin uudistuisi taistelu nyt pojan kautta, — samanlainen intoilija, samat päähänpistot ja ehdoitukset.
Konsuli tuijotti uhkaavasti eteensä, kuin tahtoisi hän voittaa vastustuksen, jonka näki edessään ilmassa.
Äkkiä kohotti hän piiskaa…
"Niin, niin, nuori herrani… niin, niin, nuori herrani!"…
Hän pysähtyi ulkopuolelle kaupunkia, vanhanaikuisen puurakennuksen eteen, jossa oli korkeat raput ja pitkä katonräystäs, jonka alta kimalsivat pienet ruudut.
"Onko Evensen kotona?" huusi hän iloisesti puoleksi avonaisesta ovesta.
Naisen kasvot näyttäytyivät silmänräpäyksen aikaa ikkunassa, ja sisältä kuului ovien paiskimista.
Ulos rappusille tuli vähänpäästä Arild Wolmarsin metsäpäällysmies,
Evensen, kumarrellen ja vielä pannen kiinni takkinsa nappia.